Päättäjät korkeilla palleillaan laativat liukuhihnalta lakeja ja velvoitteita, joilla työttömiä piiskataan töihin ja palveluihin. Helsingin ja suurten kaupunkien ilmastoiduissa toimistoissa paperit näyttävät varmasti selkeiltä, mutta arjen todellisuus pikkukunnissa ja niiden sivukylillä on täysin toinen. Täällä asuva työtön on asetettu rehellisesti sanottuna poikapuolen asemaan.
Työskentelen itse pian eläkeikään ehtivänä päivittäin työttömien ja heikoimmassa asemassa olevien parissa. Koen työstäni käsin todella suurta huolta – ja vielä suurempaa pettymystä – siitä, miten ihmisiä nykypäivänä kohdellaan. Tämä pettymys kohdistuu niin kuntien ja kaupunkien kuin Arkadianmäen päättäjiinkin. Kapea-alainen päätöksenteko on täysin vieraantunut tavallisen ihmisen arjesta.
Suurin ja konkreettisin muuri maaseudun työttömän tiellä on liikkuminen. Kyliltä ei kulje julkisia kyytejä, ja jos linja-autoa ei mene, ei sitä myöskään tyhjästä loihdita. Jos taloudellinen tilanne on ajautunut siihen, ettei omaa autoa ole tai sen pitämiseen ei yksinkertaisesti ole varaa, työhön tai velvoitettuun palveluun lähteminen on mahdotonta.
Silti järjestelmä reagoi tähän inhimilliseen ja maantieteelliseen tosiasiaan kylmäkiskoisesti. Virkailijan suusta saattaa kuulla suoraan karun lausahduksen: "Ei ole meidän ongelmamme, millä matkasi kuljet."
Kun bussia ei mene eikä kyytiä järjesty, kohtalo on kova: hakija leimataan työstä tai palvelusta kieltäytyjäksi, ja seurauksena on karenssi tai tuen leikkaaminen. Se on kohtuutonta ja epäinhimillistä. Miten ihmistä voidaan rangaista asiasta, johon hänellä ei ole mitään realistisia vaikutusmahdollisuuksia?
Mihin suuntaan päättäjämme ovat tätä kotoista Suomeamme ajamassa?
Jos maaseudun ja pikkukuntien ihmisiltä viedään ensin toimivat julkiset palvelut ja joukkoliikenne, ja sen jälkeen rangaistaan siitä, ettei töihin pääse kulkemaan, kyseessä ei ole työllisyyden hoito vaan hätätilaan ajaminen. Tällainen politiikka ajaa maaseudun ihmiset ahdinkoon ja koko maan tuhon partaalle, jossa alueiden eriarvoisuus syvenee entisestään.
Nyt tarvitaan päätöksentekoon aitoa tilannetajua ja maaseutunäkökulmaa. Järkeä velvoitteisiin ja sanktioihin: Velvoitteet ja karensseilla uhkailu täytyy suhteuttaa ihmisen todellisiin liikkumismahdollisuuksiin. Ketään ei saa rangaista kulkuyhteyksien puuttumisesta.
Kulukorvaukset ja liikkumisen tuki kuntoon: Jos työttömän edellytetään kulkevan kauemmas, kulkemiseen on tarjottava konkreettisia ratkaisuja tai realistinen taloudellinen tuki auton pitoon ja polttoaineisiin.
Inhimillisyyttä ja kunnioitusta kohentamaan: Viranomaisten ja päättäjien on lopetettava arrogantti "ei ole meidän ongelma" -asenne. Tehtävänä pitäisi olla ihmisen tukeminen ja ratkaisujen löytäminen, ei kyykyttäminen.
Koko Suomea ei voi johtaa pelkästään kehäteiden sisältä käsin. On aika herätä näkemään sivukylien arki ja lopettaa heikoimmassa asemassa olevien kurittaminen absurdilla byrokratialla.
Kirjoittaja on leppävirtalainen hanketyöntekijä.