Lähdetään matkalle – matkalle, jonne ei ole bussiyhteyttä, jonne mikään lentokone ei vie. Mopo sammui jo matkan alkutaipaleella ja kumivene upposi mereen niin kuin kutistunut ilmapallo.
Jokaisen on lähdettävä matkalle yksin. Lähdettävä liikkeelle. Seistävä omin jaloin ja laitettava jalkaa toisen eteen.
Se on hankala matka. Matka, kuten joka päivä vuodesta toiseen lukemattomat ihmiset tekevät. Jonka kaksi tuhatta vuotta sitten yksi teki meidän tähtemme. Se vie meidät läpi pölyisten aukioiden, läpi häikäisevän auringonvalon, jääkylmään tuulten, yli myrskyävien merien, läpi sysimustien öiden, läpi ihmisjoukkojen, jotka melkein tukahduttavat meidät ja läpi yksinäisyyden, joka uhkaa ottaa meistä jokaisen vangikseen, läpi pelon ja helpotuksen, läpi hankalien vastoinkäymisten ja meitä virvoittavan lähteen, läpi liplattavien kirkasvetisten purojen ja vaarallisten soiden, villieläinten uhkaamina ja rakkaiden ihmisten kannattelemina, läpi kriisialueiden ja korviin asti aseistettuja sotilasjoukkojen, yli voittamattomilta tuntevien muurien ja avarien maisemien – niin kauas kuin silmä kantaa.
Ja sitten on äkkiä pieni valo. Aivan pieni valo, kuin valo pitkän tunnelin päässä. Ja sitten vielä yksi. Ja vielä yksi. Ja vielä yksi. Tulee yhä enemmän valoa, joka loistaa aluksi pimeydessä ja sitten kartoittaa pimeyden.
Ja hänen kanssaan me nousemme ylös ja näemme horisontin. Ja näemme kauas horisontin taakse. Elämä jatkuu. Pimeydestä tulee valo. Yöstä päivä. Kivusta ilo. Kylmästä lämmin. Epäonnesta onni. Vihasta rakkaus. Pahasta hyvä. Luovuttamisesta toivo. Menneisyydestä tulevaisuus. Kuolemasta elämä. Ja me voimme taas uskoa johonkin ja häneen.
Kirjoittaja on Järvi-Kuopion seurakunnan Vehmersalmen pappi.