Viime keskiviikkona alkoi kirkkovuodessa paastonaika, matka kohti pääsiäistä. Paasto on vanha kristillinen tapa, jonka tarkoitus on valmistaa meitä pääsiäisen juhlaan. Kristillisessä kirkossa paastonajat edeltävät suuria kirkkovuoden juhla-aikoja, kuten pääsiäistä ja joulua.
Kirkossa paastonaika näkyy esimerkiksi jumalanpalveluksessa. Messu on paastonaikana pelkistetympi, kiitosvirsi jää pois ja liturgiseksi väriksi vaihtuu violetti, katumuksen ja odotuksen väri. Paastonaika herättelee meitä pohtimaan, mikä elämässämme on kaikkein tärkeintä. Samalla paastonaika haastaa ajattelemaan, mistä voisimme kenties luopua. Perinteisesti paastonaikana on luovuttu tietyistä ruuista ja eletty yksinkertaisemmin. Luopuminen ei ole paastossa kuitenkaan itsetarkoitus. Paastossa jostain luovutaan, jotta tilalle saataisiin jotain arvokkaampaa ja kestävämpää. Paastonaikana meiltä kysytäänkin, mikä on sellaista arvokasta ja kestävää, joka kestää elämän kaikissa vaiheissa.
Ilman toivoa ei synny tekoja.
Luterilaisessa kirkossa moni paastoperinne on ohentunut, mutta vanhojen tapojen rinnalle syntynyt myös uusia perinteitä. Vuodesta 2012 alkaen kirkossa on vietetty esimerkiksi ekopaastoa, joka on keskittynyt luontoon ja ympäristöasioihin.
Vaikka ekopaasto on melko uusi ajatus, se ammentaa syvältä kristillisestä perinteestä. Paastossa etsitään aina oikeudenmukaisuutta ja ekopaasto etsii oikeudenmukaisuutta koko luomakuntaa kohtaan. Tänä vuonna ekopaaston teemana on ”Arjen tekoja ja toivon sanoja” Teema kannustaa arjen ympäristötekoihin ja korostaa samalla toivon merkitystä. Ilman toivoa ei synny tekoja.
Aito toivo voi muuttaa maailmaa ja saada meidät toimimaan hyvän puolesta. Siitä toivosta kertoo myös Martti Lutherin nimissä kulkeva lause: ”Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun,”
Kirjoittaja toimii seurakuntapastorina Leppävirran seurakunnassa.