Ranskassa toteutettiin muutama vuosi sitten koe jossa kahdeksan miestä ja seitsemän naista viettivät luolassa 40 päivää ilman kelloja, puhelimia tai päivänvaloa. Deep time-projektin tarkoituksena oli tutkia miten ihminen sopeutuu siihen, että hänet eristetään valosta.
Aika nopeasti tutkittavalta joukolta katosi ajantaju ja muutamat tutkittavista luulivat viettäneensä pimeässä luolassa hieman paljon lyhemmän ajan. Pimeys muutti kaiken tavallisen vaikeasti hahmotettavaksi ja ymmärrettäväksi. Kokeen päätyttyä, tutkittaville annettiin päähän aurinkolasit, ettei päivänvalo sokaisisi pimeään tottuneita silmiä.
Joka kulkee pimeässä, ei tiedä mihin on menossa.
Ilman osallistumista edellä mainitun kaltaiseen kokeeseen saattaa joskus tuntua siltä, että pimeä ei lopukaan. Päivät ja hetket kulkevat eteenpäin ilman tunnetta siitä, että valoa on. Ehkä joskus on niin, että arjen harmaus onkin arjen pimeyttä. Tilannetta ei helpota sekään, että usein huonojen uutisten tulva jättää alleen kaiken hyvän ja kauniin. On niin vaikea kuulla toisen maailman ääntä. Vaikka yrittäisi.
Pieni poika huudahti innostuneena äidilleen, kun kevään ensimmäiset auringonsäteet koskettivat lumenpintaa: ” Äiti minä näen kaikki maailman värit!” Kuinka oikeassa poika olikaan! Valon määrä hiljalleen kasvaa. Sitä on tänään enemmän kuin eilen. Mitäs jos jatkaisimme taas matkaa? Vaikka pienin askelin?
Kun elämässäni oli kaiken pimeintä, en nähnyt valoa. Silloin oli teiden varsilla heitä jotka rakastivat, ymmärsivät, armahtivat, pitivät huolta ja antoivat anteeksi. Kuulin toisen maailman äänen. Sinäkin kuulet, ihan varmasti. Valo pukeutui eilen varjoihin. Niin tapahtuu tänäänkin. Kevään lempeä valo voittaa talven pimeän ja kylmyyden. Ihan kohta. Johanneksen evankeliumiin on kirjoitettu ”Joka kulkee pimeässä ei tiedä mihin on menossa”. (Joh 12:35).
Kirjoittaja on Leppävirran ja Heinäveden helluntaiseurakunnan pastori.