Kalajuttuja on näissä maisemissa kerrottu aikojen alusta, ja katoavaa kansanperinnettä Leppävirran itäisistä kylistä taltioi takavuosina uutterasti varkautelainen kotiseutuhistorioitsija Tapio Kautovaara, jolla oli kytköksiä pitäjään vaimonsa kautta.
Museoviraston ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoissa on Kautovaaran keräämään perinnettä samoin kuin Ylen Elävässä arkistossakin. Kautovaaran ohjelma, joka käsittelee vanhoja kalataikoja, pääsi eetteriin ensi kertaa toukokuussa 1956, ja se on Ylen sivuilla kaikkien kuunneltavana.
Tarinan päähenkilönä oli Hermo-niminen mies, joka eleli keväästä syksyyn jonkun salojärven saaressa olleessa mökissään. Kiesimällä? Kuikkojärvellä? Kuka osaa yhdistää?
Kautovaara jututti Hermoa tämän keitellessä tuulashaukea tervastulilla. Hermo sanoi jatkuvasti varovansa, ettei suututtaisi vedenhaltijoita. Niinpä kevään ensimmäinen saaliskalakin piti keittää varovasti, ettei yksikään ruoto katkennut. Ehyt ruoto piti viedä pyyntipaikalle, vuolla samalla hopearahasta kolme sirua veteen ja lausua tietyt loitsut. Kun pyydyksessä oli punainen lanka, sai veden emäntä sukkalankaa ja antoi sitten oman karjansa käydä Hermon pyydyksiin.
Kinastelu ja riiteleminen, varsinkin kateudesta johtuva, vei kalat vedestä. Pahinta oli suolan, elohopean, pajatuhkassa pyöritellyn kalanraadon tai yölepakon viskaaminen kalaveteen. Silloin ei auttanut kuin uittaa vastapoikinutta koiranarttua, jonka häntään oli sidottu yksi vastasyntyneistä, vielä sokeista pennuista. Kalavarkaalle, varkaista pahimmalle, oli omat loitsunsa. Kino-Antikainenkin sai loppuiäkseen kirouksen ylleen.
Jos kalaan lähtiessä vastaan tuli hevosmies tai sananalainen nainen, oli kalaonni hyvä. Parasta olisi päästä kalapaikalle salaa, kenenkään näkemättä. Ongessa ei ollut kohoa. Sitten houkuteltiin ahventa ”lieroa lipasemmaan, koukkua kopasemmaan.” Ja kun sattui ”ongen ottoaika, väkärauan viäntöaika”, alkoi ahvenia nousta.
Paras ongenkoukku tuli varastetusta neulasta.
Saaliskalojen määrää ei saanut laskea eikä pienintäkään kiiskeä heittää takaisin veteen. Paras ongenkoukku tuli varastetusta neulasta, jos sen kirkossa tiettyyn aikaan väänsi, ja jos ostaa piti, niin sitten hautausmaalta löydetyllä rahalla. Koukku piti purettaa käärmeellä tai pitää kuolleen suussa tietty aika. Uistimesta tuli ottava, jos sen heitti hautausmaan aidan yli kolmesti ja sanoi: ”Heitä jo takaisin.”
Kalajuttuja on aina kertojia myöten. Kun Suvaksen Mölkänsaaressa nuottaporukka ryhtyi illalla kalasaunalla talkkunansyöntiin, pyysivät kiukaan takaa nousseet hiidenpojat syötävää. Isä-hiisi sanoi ensin että ”imellos haesoo”, mutta nähtyään poikansa kylläisinä lupasi maksaa talkkunat. Niinpä aamulla tuli ensimmäisestä nuotallisesta saaliskaloja yhdeksän veneen täydeltä.