Pakina: Automies

Risto Pekka

Jokainen meistä on keskimääräistä parempi kuljettaja. Meistä miehistä siis. Täsmennän jos kysytään, eikä se ole tarpeen, sillä voin kertoa itse viimeisimmän uroteon.

Se alkoi, kun tulimme kesänopeuksien vauhdilla kotosalle oltuamme päiviä poissa. Sadan metrin jyrkkä pihatie, talvella hyvin lingottu, oli odotukseni mukaisesti sulanut keväisen auringon paisteen jäljiltä. Tai ei aivan kokonaan. Tien keskikohta oli toki sula ja oikein helppo kävellä ilman liukastumisen vaaraa. Mutta ajoradat renkaiden kohdalta olivat perinteisen liukkaita ja jäisiä. Yllättää joka kevät.

Mutta kuten sanoin, vauhdilla ja kaasulla auto nousi välillä sutien jo kiellettyjen nastarenkaiden avulla ihan rappujen eteen. Ei meitä jäätikkö pidättele. Volkkarin neliveto nääs toimii tarvittaessa, silloin kun etupyörä sutii. Luistonesto on vain muistettava vapauttaa pois päältä, ettei se ala estää jarruttelemalla sutivaa pyörää. Silloin vauhti loppuu tykkänään. Me noustiin siis kiemurrellen ja vauhdilla. Tavarat saatiin sisälle, torppa lämpimäksi saunomalla.

Aamulla aikaisin päätin sitten peruuttaa auton alas vajaansa kesärenkaiden vaihtoa suunnitellen. Pakkanen nahkeuttaa jäätikön pinnan oikein nastarenkaiden ihanteeksi. Nasta uppoaa ja pitää kitkarengasta paljon paremmin.

Pitää hyvinkin, mutta tässä rinteessä ei tarpeeksi. Peruuttaminen alkoi hyvin, kuinkas muuten, peilit oli säädetty näyttämään tienreunoja, vauhti pidettiin etanamaisena ja jarrupoljinta tunnusteltiin herkästi saapasjalalla. Vauhti kiihtyi kuitenkin kuin huomaamatta ja silloin jarrujen luistonesto päätti ryhtyä toimeen. Se pysäytti yhden renkaan ja päästi, pysäytti toisen renkaan jne. eivätkä pidot parantuneet yhtään. Niin peruutettiin kilpikonnan tapaan nytkyen. Ja vauhti kiihtyi.

Nyt tai ei koskaan, ajatteli tavanomaista parempi kuljettaja ja ohjasi auton päin lumipenkkaa ennen vauhdin kiihtymistä jänismäiseksi. Takapuskuri työntyi taipuen lumipenkkaan, vauhti pysähtyi ja keula kääntyi sivuun kuin konttilaiva Suezin kanavassa. Ei auttanut neliveto, ei eteen tai taakse. Ei sorastus.

Peruuttaminen alkoi hyvin, kuinkas muuten.

Ei auttanut myöskään hinauspalvelu, jonka taksa oli pääsiäisen seudun kärsimyspäivänä 600 euroa. Mutta lumilapiot nojailivat jouten seinustalla ja niin alkoivat talven viimeiset lumitalkoot. Nastakengät pitivät pystyssä.

Viimein auton perä saatiin kääntymään ohi ajaneiden naapurien avustamana. Vetokoukusta parrukangella ja köydellä kammeten, yks, kaks, NYT - yks, kaks, NYT.

Ja loppujen lopuksi toisella autolla avustaen. Hädässä ystävät tunnetaan!

Muovipuskuri oikeni entiselleen ihan itsestään. Kotiin voi siis mennä, tällainen keskimääräinen peruuttaja.

Kommentoi