Moni varmaan muistaa vanhan legendan Feeniks-linnusta joka syntyy uudelleen tuhkan keskeltä.
Tarina pomppasi tykin lailla tajuntaani avatessani Kinnusen uuden kukkakaupan ja huonekaluliikkeen oven. Minun ja monen muun verkkokalvoille on tallentunut lohduton näky tulipalon jälkeen. Paljon on tuon jälkeen taisteltu ja tehty työtä.
Tehtyjä työtunteja ei varmasti ole laskettu. Niitä on ollut paljon. On saatu apua ja sitä on tarvittu. Liikkeen työntekijän kanssa käymäni lyhyt keskustelu vahvisti tunnettani siitä, että yrittäjäsiskokset ovat taas etulinjassa valmiina ottamaan vastaan asiakkaita ja tekemään sitä työtä mitä rakastavat.
Uudet tilat kertovat toivosta ja siitä, että vaikeistakin asioista ja vaiheista voi selvitä.
Allekirjoittaneen kevääseen on kuulunut muutamia kohtaamisia jotka eivät oikein tunnu jättävän rauhaan. Olen löytänyt itseni tilanteesta ettei ole oikein mitään sanottavaa suuntaan tai toiseen. Olen huomannut sen, että omien sanojeni määrä on vähentynyt.
Voi vain toivoa, että jäljelle jääneiden sanojen painoarvo on lisääntynyt. Ehkä sitten kuitenkin kaiken raskainta on ollut se, että jotkut vaan nauttivat tyhjän puhumisen jalosta taidosta.
Kun on suu ja joskus tuntuu, että myös sydän täynnä kaikkea muuta kuin toivoa ei siitä synny koskaan mitään hyvää. Päinvastoin. Tällaiset tyypit synnyttävät kulkiessaan tulipaloja ja tuhkaa.
Erinomaisuudessaan ja omassa ainutlaatuisuudessaan he jättävät usein taakseen vain palavat rauniot. Noiden raunioiden keskeltä ei nouse toivo vaan toivottomuus. Nuo rauniot ovat usein ihmisiä jotka jäävät syrjään tai eivät täytä toisten heille asettamaa mittaa tai ominaisuuksia. Ihmisten julmuus ja ankaruus satuttaa.
Viiltää haavoja ja arpeuttaa taivaan ja sydämen. Tuhkan keskeltä voi olla vaikeaa löytää ulospääsyä vaikka kuinka yrittäisi.
Viimekertainen kirjoittamani kolumni on poikinut itselleni poikkeuksellisen paljon palautetta. Sain muutaman viestin ja puhelun. Kävin myös erään syväluotaavan ja merkityksellisen keskustelun.
Tuo pysähtyminen oli tärkeä paikka myös itselleni.
Kaikki kolumnistani saamani palautteet ovat olleet samansuuntaisia. Monella meistä tuntuu olevan tarve kaivaa oman elämänsä tuhkan seasta esiin haudatut unelmat ja lähteä kulkemaan eteenpäin. Ovelle kiivaasti kolkuttava kesä ei siis ole täynnä pelkkiä aikatauluja ja tehtävien suorittamista.
Suunnitelmia saa ja ehkä joskus on hyväkin tehdä, mutta tunnetta kun saa istua rakkaan ihmisen kanssa talon portailla aamukahvilla on vaikea ylittää millään tavoin.
Kesä on myös ajan pysäyttämistä ja herätyskellon kadottamista.
Parhaimmillaan kesä on valoisia öitä jolloin näkee kauas.
Ehkä tänä kesänä näemme vielä paremmin kuin aikaisemmin.
Kiitos vielä teille Kinnusen sisarukset ja työntekijät! Käynti liikkeessänne voimaannutti minut, enkä taida olla ainoa. Tuhkasta nousi sittenkin toivo.
Kirjoittaja toimii pastorina Leppävirran helluntaiseurakunnassa.