”Elä hättäile, istu mättäälle.” Se on savolainen elämänviisaus, jota kannan sydämessäni riippumatta siitä, missä kotiosoitteeni on.
Kun aloin yli puoli vuotta sitten rakentaa pesää Seinäjoelle, en tuntenut täkäläistä kulttuuria ollenkaan. Savossa mieleeni oli upotettu koskaan sen enempää perustelematon stereotypia siitä, etteivät savolaiset ja pohjalaiset tule toimeen keskenään. Vieläkään en tiedä, mihin tämä ajatus juontaa juurensa, mutta itse olen huomannut savolaisiksi ja pohjalaisiksi miellettyjen piirteiden sopivan hyvin yhteen ja tukevan toisiaan. Lupsakka savolainen mentaliteetti tasapainottaa pohjalaista “häjypäisyyttä”, tarmokkuutta ja suorapuheisuutta. Pohjalainen eteenpäinpyrkivyys taas ehkäisee savolaisuuden muuttumista liialliseksi ”suattaapi olla tai suattaapi olla olematta” -ympäripyöreydeksi. Molempia yhdistää vahva kotiseutuidentiteetti, ja täälläkin monien minäkuvaa värittää voimakas tunne esimerkiksi seinäjokisuudesta, nurmolaisuudesta, härmäläisyydestä tai yleensäkin “pohojalaasuudesta”.
Vaikka määrittelen itseni vahvasti kotikontujeni kautta, olen päässyt sukuani tutkimalla kosketuksiin myös pohjalaisten juurieni kanssa. Olemme yhdessä mieheni kanssa tutustuneet sukujemme historiaan ja yllätyimme, että meissä molemmissa virtaa sekä savolaista että pohjalaista verta. Mielenkiintoista on sekin, että Etelä-Pohjanmaan järviseudulla on niin sanottu savolaiskiila, jonka alueella puhutaan savolaismurteita. Se on ollut huvittavaa, että enhän minä edes Seinäjoella asuessani ole niin kaukana savolaisuuden vaikutuspiiristä.
Ehkä se onkin veri, joka vetää juurilleen, koska minulle muutto oli uskon hyppy. Olin väsynyt Savon liian pieniin piireihin, joten vanhojen kuvioiden taaksejättäminen tuntui oikealta. Kun tein päätöksen lähteä, koin asettavani kunnolla rajoja ensimmäistä kertaa elämässäni. Se tuntui pelottavalta, mutta samalla parantavalta. Maaseutuympäristössä vallitseva luterilainen häpeäkulttuuri sairastuttaa ihmiset katkeruuteen, pessimismiin ja epäaitouteen. Pienet paikat ovat pahimmillaan sisäänpäinlämpiäviä kuplia, joissa ihmisen koko olemista ohjaa yhteisön kirjoittamattomat säännöt ja huoli toisten ihmisten mielipiteistä.
Olen aina kokenut olevani outolintu. En ole koskaan suostunut nielemään purematta sellaisia sosiaalisia ja yhteiskunnallisia normeja, jotka ovat mielestäni epäoikeudenmukaisia. Saatuani etäisyyttä Savoon olen alkanut ymmärtää, että se minussa jo lapsena näkynyt muutoksenhalu ja kritisoiva asenne on voinut tuntua jopa uhkaavalta - onhan pikkukuntien ja tiiviiden kouluyhteisöjen kulttuuri monella tapaa kaavoihin kangistunutta ja sisäänpäin kääntynyttä. Pikkuhiljaa sydämestäni on alkanut purkautumaan häpeää, vihaa ja väärää syyllisyyttä, joita olen kantanut sisälläni ja jotka ovat sairastuttaneet minut alunperinkin.
On ollut eheyttävää tarkastella Leppävirran-elämänvaihettani kauempaa ja keventyneellä tunnetaakalla. Perusturvallisuudentunne rakentuu pala palalta, eikä katkeruuden pilven läpi tarpominen valoa etsien tunnukaan enää niin pelottavalta. Muistan noin vuosikymmen sitten isäni letkauttaneen kahvipöydässä: “Savolaisuus on niin iso voimavara, että sillä voi lähteä vaikka Indo-Kiinan merelle muikunkalastajaksi.” Nykyään koen ymmärtäväni sen merkityksen, ja taivallan elämänpolkuani uteliaana eteenpäin.
Kirjoittaja on Leppävirralta kotoisin oleva opiskelija.