Kirkkovuosi on kuin kristikunnan yhteinen muisti. Me kuljemme mukana Jeesuksen elämän tapahtumissa ja muistamme hänen opetuksiaan, elämme ne todeksi tänäkin aikana.
Jouluna emme vain muistele Jeesuksen syntymää, vaan Jeesus syntyy keskellemme. Pitkäperjantaina emme muistele vain hänen kuolemaansa. Hän kuolee meidän tähtemme. Pääsiäinen ei julista vain Jeesuksen ylösnousemusta, vaan lupaa meillekin uuden elämän.
Ja nyt adventtina me odotamme, että hän tulee. Että Kristus itse astuu keskellemme. Me odotamme häntä usein voimattomin, uupunein käsin ja horjuvin polvin, hätäilevin sydämin. Me odotamme – emmekä kuitenkaan näe häntä. Jeesus kehottaa meitä olemaan valmiina, sillä me emme tiedä, koska hän tulee ja kolkuttaa.
Adventtina Jeesus kysyy, huomaatko, missä olen? Käveletkö ohitseni kiireisenä, ajatuksesi touhussa ja oman elämäsi asioissa – poissa siitä, mikä elämässä on todellista ja totta?
Adventti kutsuukin tarkastelemaan omaa sydäntämme, sitä mistä koostuu koko minuutemme, ajatuksemme, tunteemme ja oman elämämme kokonaisuus. Se kutsuu, meitä avaamaan sydämemme, oman elämämme portit. Jos sydämemme on kova, se sulkeutuu. Silloin totta on vain se, mitä itse näemme, mihin uskomme ja mitä pidämme oikeana. Näkökykymme kapenee, emme näe enää muita, mutta emme enää ole yhteydessä myöskään siihen, mitä itse olemme, mitä kaipaamme ja mitä tarvitsemme. Siksi meidän on tehtävä kaikkemme, jotta oma sydämemme pysyy avoimena itselle, muille, maailmalle ja Jumalalle.
Vanhat kelttiläiset kristityt puhuivat ohuista paikoista, paikoista, joissa Jumala on lähellä, jossa hänet voidaan tuntea. Siksi meitä kutsutaan tulemaan paikkoihin, joissa on ohutta ilmaa, ottamaan aikaa ja hetkiä, jotka hengittävät, joissa uskallamme tarkastella itseämme ja etsiä Jumalan läsnäoloa. Avointen sydänten maailmassa ovat myös portit avoinna Kristuksen tulla. Siellä me näemme Kristuksen Ukrainan kärsivissä lapsissa, yksinäisyyden kanssa kamppailevissa vanhuksissa, nuorissa, jotka etsivät omaa elämäänsä ja kaikissa, joissa eivät oman elämämme ihanteet täyty, niissä, joita emme jaksa ja joita emme arvosta. Silloin Kristuksen syntymä ei ole vain Betlehemin tapahtumien muistelua, vaan sen todeksi ottamista, että Jumalan valtakunta syntyy keskellemme aina uudelleen. Että paimenten tavoin me kohtaamme Kristuksen siellä, missä häntä vähiten odotamme. Että Jumalan todellisuus on meidän todellisuuttamme niin joulun odotuksessa kuin siinä joulun juhlassa.
Kirjoittaja on Vehmersalmen pappi