Vuoden alusta kuntamme sotepalvelut siirtyvät Pohjois-Savon hyvinvointialueelle. Suurella joukolla sote- ja tukihenkilöstöä työnantaja vaihtuu. Näin suuri muutos tuo ymmärrettävästi epävarmuutta tulevasta, mutta myös antaa paljon uusia mahdollisuuksia. Toivottavasti työntekijöiden ja työnantajan yhteistyö jatkossa on muutakin, kuin teamsia ja sähköpostia. Tämä nykyajan etäily on näin vanhanliiton miehelle vaikea ymmärtää ja varsinkin pysyä mukana. Kun johtaminen menee kauemmaksi, niin lähiesihenkilöiden rooli tulee entistä tärkeämmäksi. Pelkkä piipahtaminen henkilöstön keskuudessa ei riitä, vaan on elettävä arjessa mukana ja reagoitava nopeasti, jos tarve vaatii. Eron ja historiallisen muutoksen hetkellä keventäisin ilmapiiriä ja ottaisin huumoria matkaevääksi. Vertaisin tilannetta julkkisparin avioeroon, jossa selitys on yleensä tämä, että kasvoimme erillemme ja eroamme ystävinä. Tietenkin hyvä yhteistyö tulee jatkumaan. Jossain tapauksessa juristiakin on tarvittu.
Noin 20 vuotta olen toiminut oman ammattikuntani edunvalvojana. Yhteistyö työnantajan kanssa on toiminut pääsääntöisesti hyvin. Yhteistyötä on auttanut se, että olemme olleet tuttuja toisillemme. Yhteydenpito on ollut molempiin suuntiin mutkatonta. Myös luottamus on oltava molemmin puolista. Henkilöstöpäälliköt, joita on ollut minun aikana kolme, ovat olleet yhteistyökykyisiä ja työnsä osaavia. Henkilöstöpäälliköiden rooli on tärkeä, koska heillä on laki- ja sopimusosaaminen, jota ei välttämättä työpaikoilta löydy.
Rapatessa on tapana tulla hieman roiskeita ja asiat eivät aina suju kuten Strömsössä. Muistan 2000-luvun alun, kun palkkausjärjestelmä uusittiin kuntasektorilla. Sopimuksiin tuli paikallisesti sovittavia eriä. Kun ensimmäistä paikallisesti sovittavaa erää oltiin sopimassa Leppävirralla, niin työnantaja ei katsonut tarpeelliseksi huomioida hoitajia. Siitä kiukustuneina superilaiset ja tehyläiset järjestivät ulosmarssin työpaikoilta. Hoitajien käsissä näkyi banderolleja, joissa luki mm. ”lehmän hoito on kunnalle tärkeämpää kuin ihmisen”. Maatalouslomittajien palkkoja korotettiin paikallisesti sovittavalla erällä. Jossain luki ”kunnan rahat menee hukkaputkeen”. Hiihtoputkea oltiin louhimassa. Ulosmarssin jälkeen saimme kutsun kunnantalolle, missä kunnanjohtaja Jussi Huttunen piti meille tiukkasävyisen puhuttelun. Puhuttelu kuunneltiin kiltisti ja jatkettiin arkisia tehtäviä kukin tahoillaan. Näin pitkän ajan jälkeenkin olen sitä mieltä, että hoitajien pahastuminen oli oikeutettua. 20 vuotta sitten ei ollut pula hoitajista. Nykytilanteessa olisi järjetöntä jättää hoitajat huomiota vaille. Toki kaikkien työ tärkeää ja se on huomioitava palkkauksessa.
Ay-aktiivina tunnen suurta huolta uusien toimijoiden saamisesta. Nyt olisi nuorille tarjolla mielenkiintoisia tehtäviä luottamushenkilönä, ammattiosaston puheenjohtajana, sihteerinä, taloudenhoitajana ja hallituksen jäsenenä. Ammattiliitosta saa hyvän koulutuksen tehtäviin ja me seniorit olisimme tukena parhaamme mukaan.
Toimijoiden löytäminen ei ole haasteellista ainoastaan ay-liikkeessä, vaan omien kokemuksieni mukaan lähes kaikissa yhdistyksissä törmätään samaan. Väki vanhenee ja vähenee. Yhdistystoiminnasta ei saa taloudellista hyötyä ja asioiden hoitoon kuluu omaa aikaa. Toisaalta yhdessä tekeminen on sen verran voimauttava tekijä, että siitä saadulla energialla jaksaa eteenpäin. Kertooko toimijoiden saamisen vaikeudesta se, että vuoden vaihtuessa aloitan Leppävirran sosialidemokraattien, Leppävirran SuPerin ammattiosaston ja Leppävirran diabetesyhdistyksen puheenjohtajan tehtävissä. Joten eipä tässä muuta, kun jäädään odottamaan sitä voimautumisen ihanaa tunnetta.
Kirjoittaja on Leppävirran kunnanhallituksen jäsen (sd.)