Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Risto Rönkä Eutanasiassa pitää olla kuolevan etu tunteistamme huolimatta etusijalla

Tällaisena reilun ikäisenä ajattelee useammin kuin nuorena myös omaa kuolemaa. Sitä peilaa edesmenneiden tuttujen tapahtumiin.

Sillä pikkuhiljaa ja vääjäämättömästi minunkin aikani tulee. Luullakseni. Olen siihen myös valmistautunut.

Koetan rauhoittaa malttamatonta luonnettani, ettei minulla ole kiire mihinkään, vainajaksikaan. Ihan kiireettömästi ja huolella tein verstaalla itselleni tuhkauurnan jo vuosia sitten. Tuntui, että arkun tekeminen olisi vienyt liiaksi aikaa.

Komea siitä tuhkauurnasta tulikin, niin ovat muutkin sanoneet vähän kauhistellen. Kulmikas kuin minä, pinta vahattu matankiiltäväksi ja materiaali nopeasti lahoavaa leppäpuuta. Siinä on sisalköysi kantokahvana ja kannen lukitukseen, ettei sentään tuuli vie sisältöä, jos järvelle joudun. Ankkurina on rippikouluajan kaulaketju risteineen.

Itseni yhä vaan ikääntyessä poistuvat vanhemmat ja monet tutut ihmiset yksi toisensa jälkeen. Näin kävi tietenkin myös anopille. Syöpä voitti elämän. Hän suri jälkeen jääviä. Varkauden vuodeosastosta tuli rouvan ja äitinsä liki päivittäinen tapaamispaikka. He kulkivat pyörätuolilla puistossa kuunnellen lintujen laulua ja tuulen suhinaa. Kun hänen kunto heikkeni, rouva työnsi sairaalavuoteen parvekkeelle. Niin hyvä oli äiti ja anoppi. Appiukko eli pitkän elämänsä loppuajan suruissaan Parkinsonin taudin vaivoissa. Halusi eutanasiaa, sai palliatiivista hoitoa. Saattohoitajana oli enimmän aikaa rouvani sisar. Se oli tuskaista ja vaikeaa.

Omat vanhempani ovat kuolleet ja vuosikymmeniä sitten. Isä onnettomuudessa sekunnissa, äiti tyylikkäästi ikääntyen ensin palvelutalossa ja sitten vuodeosastolla saattohoidossa sisareni hellässä huomassa. Olin äitini luona yötä, kun hänen jalkansa eivät enää kantaneet yöastialle. Autoin hänet halaten asioimaan. Päivällä pyörätuolissa vuodeosastolle mentäessä hän arveli, ettei täältä enää palaa. Tapasimme hänet vuodeosastolla vielä pari kertaa, rauhallisena ja kuihtuvana. Viimeisellä kerralla hän kohotti hieman kättään lähtiessämme.

Itseäni yli kymmenen vuotta vanhempi veli lähti pois kohta seitsemänkymmentä vuotta täytettyään kivuliaan haimasyövän uuvuttamana. Hyväksyn ja arvostan hänen ratkaisuaan.

Näin on saattohoidosta päästy eutanasiaan. Vanhemmat kansanedustajat koettivat saada kansalaisaloitteesta lakia eutanasian hyväksymiseksi muutamia vuosia sitten, mutta nuoremmat edustajat eivät ymmärtäneen asian tärkeyttä. Asia on loppujen lopuksi yksinkertainen. Tunteistamme huolimatta kuolevan etu on ensisijainen.

Minun kohdallani tuskin tulee toteutumaan ideaalihaave, että olisin saattohoidossa kotona ja omissa hautajaisissani merkkihenkilönä omaisten seurassa päätyen eutanasiaan ja sitten jatkoille sinne jonnekin.

Vai onko minun ratkaisuni se, että en vanhana jääränä salli pariston vaihtoa sydämeni vajaatoimintatahdistimeen? Olenhan täysin sen varassa kyborgina.

Kirjoittaja on leppävirtalainen eläkeläinen.