Viime aikoina yhteiskunnassa on ollut paljon haasteita ja tragedioita. Ensin koronatauti vakavine seurauksineen ja nyt järkyttävä Ukrainan sota. Miten ortodoksinen kirkko Suomessa on reagoinut näihin kriiseihin?
Suomen ortodoksinen kirkko on osittain itsenäinen eli autonominen kirkko, jolla on oma hallinto ja joka on kuulunut Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin vuodesta 1923. Kreikan, Venäjän, Bulgarian, Romanian, Suomen ja muiden maiden ortodoksiset kirkot ovat osa yhtä ja samaa kirkkoa. Lohdullista ajatella, että jumalanpalvelusten kulku ja rakenne ovat samoja kaikkialla, vaikka kieli on eri. Sen takia vieraillessa jossakin muualla ortodoksisessa kirkossa tulee sellainen olo, että on ikään kuin aina kotona.
Suomen ortodoksinen kirkko on järjestänyt Ukrainan pakolaisille vaatteiden ja ruokien jakelua, keskustelua, palkannut ukrainankielisen tiedottajan ja tietysti on tarjonnut hengellistä toimintaa. Monissa kirkoissa on ruvettu lukemaan jotain osia palveluksista kirkkoslaaviksi, jotta olo pakolaisilla tulisi hiukan kotoisammaksi. Kirkkoslaavi siis ei ole venäjää, vaan se on vanha yhteinen jumalanpalveluskieli slaaveille. Sitä käytetään mm. Ukrainan, Bulgarian, Serbian, Venäjän, Makedonian, Puolan sekä Tšekin ja Slovakian ortodoksisessa kirkossa ja myös monissa paikalliskirkoissa, joissa pääkielenä on jokin muu kieli.
Kirkkoslaavia käytetään määrätyissä seurakunnissa tai määrätyissä jumalanpalveluksissa, näin vastaten paikallisiin tarpeisiin. Näin on myös Suomen ortodoksisessa kirkossa. Tarkoitus ei ole muuttaa kirkkoa ukrainalaiseksi tai venäläiseksi vaan tarkoitus on tuoda lohtua ihmisille ja auttaa heitä sopeutumaan tähän yhteiskuntaan ja löytämään oma paikkansa uudessa elämäntilanteessa. Toinen ajatus erilaisten kielten käyttämisessä on se, että tällä Suomessa tuntisimme yhteenkuuluvuutta myös muuhun ortodoksiseen maailmaan.
Saimaan ortodoksisen seurakunnan kanttori