Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Voimaksi viikolle | Tuolla hetkellä ymmärsin, etten ollut koskaan pudonnutkaan

Viime viikonloppuna hautausmaat täyttyivät kynttilöiden ja lyhtyjen valosta. Löysin itseni monen muun joukossa sytyttämässä kynttilää poikani haudalla. Tämä kerta oli raskaampi kuin edellinen kerta. Itkin, vaikka viereisellä haudalla oli tuntemattomia ihmisiä jättämässä kynttilöitään rakkaittensa haudalle. En välittänyt. Annoin ja annan surun tulla läpi kaiken sen mitä olen. Se on yksi keino pysyä hengissä.

Haudalla palaan kolmen vuoden takaiseen hetkeen. Löysimme poikani hänen veljensä kanssa kuolleena. Pahin mahdollinen oli tapahtunut. Hän ei herännyt eloon vaikka puristin hänen kuollutta ruumistaan ja pyysin että hän palaisi elämään.

Luisuin kuiluun jossa oli vain pimeyttä ja tuskaa. Ei edes tyhjyyttä tai ilmaa. Tukehduin, mutta hengitin silti. Syöksyin vain alaspäin. Oksensin, kävelin, heräsin vaikka olin henkisesti kuollut. En halunnut elää, mutta sydämeni ei pysähtynyt, vaikka rukoilin tuskani ja surun keskellä niin.

Jossain vaiheessa huomasin, etten enää putoa alaspäin. Löysin omien käsieni vierestä arpiset nuoren miehen kädet. Niissä oli haavoja ja hankaumia. Käsissä oli multaa ja likaa kynsien alla. Ranteiden kohdalla molemmissa käsissä oli ruhjeet. Ihan kuin jotain olisi lyöty niiden läpi. Vaikka arvet näyttivät umpeutuneet kun kosketin niitä kädet hieman liikahtivat. Ranteet olivat arat ja käsiini jäi verta.

Tuolla hetkellä ymmärsin, etten ollut koskaan pudonnutkaan. Nuo kädet olivat pitäneet minusta kiinni vaikka olisin halunnut kuolla poikani mukana. Kuinka totta kohdallani olivatkaan kanttori Saulin haudalla laulaman laulun sanat: ”Pidä minusta kiinni kunnes kasvosi nään”,

Haudalta kerätään pois kynttilät. Onneksi valo ei katoa. Koskaan. Kuka mahtoikaan sanoa olevansa maailman valo?

Kirjoittaja toimii pastorina Leppävirran ja Heinäveden helluntaiseurakunnassa.