Kun menee naimisiin, saa yleensä appivanhempia, tavallisesti kaksi. Usein tulee mukana kiinteistöjä ja maisemia, semmoisia, joihin ei varhemmin ollut mitään kosketuskohtaa. Minun tapauksessani se oli Mustasalo eteläisellä Kallavedellä, Roninselän ja Soisalon länsipuolella, Pappilan kylässä. Suuntasin kirjakauppaan ja hankin peruskarttalehden Litmalahti.
Papinsalon salmesta kulki laiva Kuopion ja vielä itsenäiselle Vehmersalmelle kuuluneen Ritoniemen väliä. Oli päivän kohokohta, kun alus aamuin illoin kääntyi jyrkästi ja ahterissa hulmunneen lipun suunta vaihtui. Joskus harvoin meni kiikaroitavan kaukana rahtilaiva kohti Saimaan kanavaa.
Kallavettä riitti joka ilmansuuntaan. Sen verran mainittava järvi, että Kuopion kaudellaan Johan Villhelm Snellman nimesi sen mukaan aikakausilehti Saiman liitteenä vuonna 1846 yhdeksänätoista numerona ilmestyneen ruotsinkielisen kirjallisuuslehtensä, jonka nimeksi vaihtui seuraavana vuonna Litteraturblad.
Parhaiten järvi tunnettaneen Aaro Jalkasen sepittämästä laulusta Kallavesj. Alkujaan se on mukaelma eestiläisen Johannes Kappelin säveltämästä Ado Grenzsteinin runosta Võõrsil. Vaikuttavan koti-ikävän kuvauksensa Jalkanen kirjoitti 1916 New Yorkissa. Laulu tuli suosituksi myös Suomessa. Jalkanen opiskeli Massachusettsin Harvardissa, sai pappisvihkimyksen, toimi Suomen konsulina Minnesotan Duluthissa ja uran huippuna pääkonsulina Québecin Montréalissa. Entä mitä tapahtui Grenzsteinille, nimimerkille Piirkivi? Yllättäen kansallismielinen kirjailija kääntyi russofiiliksi, tsaristiksi, lopulta antisemiitiksi ja muutti vapaaehtoiseen maanpakoon, ensin Dresdeniin, sitten Pariisiin, jossa kuoli vuonna 1916. Tämmöisiä jäi Mustasalossa aikaa tutkia, mökin piha oli sen verran vähäinen, ettei juuri saunavesien kantamista enempää apua nuorelta vävyltä kaipailtu.
Neljännesneliökilometrin laajuinen Mustasalo on karu ja kallioinen, kangasmetsässä seisoo pari isoa siirtolohkaretta. Siinä missä Iivarinsalossa näkyi raivattua peltoa, tuntui Mustasalo juuri semmoiselta saarelta, jonka luontevin kohtalo on – jollei paljaaksi hakkuu – niin mökkitonteiksi pilkkominen. Saaren omisti Kuopion seurakunta, kymmenen mökkiä oli vuokralla eikä niillä ollut selkeitä rajoja muuta kuin mitä hienotunteisuus saneli. Vierailuilla käyneelle mäyräkoirallemme se ei sanellut mitään, vaan sitä sai olla hakemassa eri naapureilta ties kenenkin pikkulapsen syntymäpäiväkemuilla kakkua norkoilemasta.
Kun vertailukohtana oli lapsuuden vihtiläinen Salmijärvi puolinetoista neliökilometreineen, niin olihan Kallavesi jotain isompaa. Oli syytä kuunnella radion säätiedotukset. Kun pitkään vesimatkaan tarvittiin joka tapauksessa moottorivene, ei saaren ympärisoutuun tai Läpijuostaville menoon riittävää soutuvenettä koskaan hankittu. Sikäli jäi tekeminen vähiin, venekalusto oli lyhyitä retkiä varten raskasta ja ylivarusteltua. Myös kävely jäi niukaksi, tietä ei ollut, ei juuri polkujakaan, mökkiläiset olivat ystävällisiä joskin kernaimmin omissa oloissaan. Tunnelman privatisoitumista lisäsi, kun laiva ei enää pysähtynyt Mustasalossa. Niin kuin piiri on piirretty ja kaari kaarrettu, niin on saarikin saarrettu.
Niissä oloissa luin monta kirjaa ja aikakausilehteä. Radiota piti kuunnella pattereita säästellen, jos ne ehtyivät, niin millä olisi myrskyvaroitukset saatu? Ruokaa oli varalla ylimääräisiksi päiviksi.
Appivanhemmat kuolivat eikä mökki kokenut sukupolvenvaihdosta. Vahvimmin jäi mieleen loppukesän illan hiljaisuus, kun mökin kuistilta katseli ensin kilometrin päähän Kakssalmisiin ja niiden eteläpuolitse kuin taivaalta tähteä hakien huomattavasti kauempana siintävää Vuorisaloa.
Aamuisin sieltä erottui ainakin viiden kilometrin päästä vaalea talo, pimeällä se oli etäinen valonaapuri, jonka väestä ei tiennyt muuta, kuin että siellä he ovat.
Elämys oli lähes tähtitieteellinen, kuin kosmisen sivilisaation arvailu.