Noin 30:n hoivaa tarvitsevien leppävirtalaisten, siis sairaalapalveluja tarvitsemattomien makuuttaminen sairaalassa ei ole tätä päivää. Sotiemme jälkeisen hyvinvointiyhteiskuntamme rakentajat ansaitsevat kiitoksena tuosta työstään turvallisen ja arvokkaan elintilan sekä ihmisläheisen ja miellyttävän hoivan.
Toissa viikon keskustelupalstan tarinasta löytyi yksi positiivinen väite, että Leppävirran kodinhoidon kaikki ongelmat olisi saatu kuntoon.
Kuntalaispalaute sisältää toki päinvastaistakin.
Rakenteet ja järjestelmät kaipaavat edelleen kehittämistä. Ammattitaitoista ja osaavaa henkilökuntaa en arvostele.
Muutama fakta lienee paikallaan.
Kun kunnanvaltuusto teki Virrankodin rakentamispäätöksen, sisältyi siihen mitoituksen lisäksi päätös loppuhoitopaikkojen toteutuksesta ostopalveluin.
Kysymyksessä ei ollut mikään fiktiivinen kirppariostopäätös tai pörssiyhtiöpäätös.
Julkisissakin palveluissa on ongelmansa, vaikka niitä tuetaankin kyseenalaisin keinoin.
Julkissektorin omassa palvelutuotannossa hoiva-avustajien määrää ei ole rajoitettu, kun taas yritysten ja järjestöjen mahdollisuuksia käyttää hoiva-avustajia työvoimana on valtiovalta rajoittanut kymmeneen prosenttiin kokonaistyövoimasta.
Tunnetustihan laatu paranee, kun on kilpailua, kuitenkin mieluummin samalta lähtöviivalta.
Kuntaliitto ja kunnat selvittivät hoitajamitoituksen valmistelun yhteydessä vuonna 2019 selvityksessään ja lausunnoissaan huolensa hoitohenkilöstön saatavuudesta.
Siitä huolimatta valtiovalta määräsi surullisen nulliteetiksi osoittautuneen täytäntöönpanokelvottoman hoitajamitoituksen.
Yleisavainta tai ylivoimaista riidatonta näkökulmaa ei tunnu löytyvän kunnan hoivapalveluiden päivittämiseksi.
Yrityksiä syyllistämällä tai tikulla tökkimällä ei asiat tahdo edetä.
Tekemäni aloite 200 000 euron lisämäärärahasta on perusturvalautakunnassa saanut käsitykseni mukaan kielteisen lausunnon.
Jonothan kuitenkin lyhenevät tunnetusti vain tekemällä eikä kynällä. Tehkäämme kaikkemme.
varatuomari (kok.)