Juhani Ahon Rautatie-kirjassa Matti ja Maija kokevat rautateiden ihmeellisyyksiä tunnetusti pohjamutia myöten. Sopisiko kirjan täytteeksi pieni jatko-osa.
60-luvun lopulla rakennettiin uutta rautatietä välille Juankoski-Outokumpu. Tuonaikaisissa oloissa kaikki joutuivat tekemisiin työyhteisönsä kanssa. Ammattiin tai arvoonkaan katsomatta rautatien rakentajat majoitettiin 4–24 hengen parakkeihin. Porilainen rakennusalan mainio kesäharjoittelija Reijo osti VR:n poistomyynnistä raskaan raidetunkin. Kookas tunkki pyöri ahtaassa tuvassa tiellä ja jaloissa. Kukin asukki sai vuorollaan nauttia tunkin tuomista arkisista iloista ja suruista. Kuka heräsi aamulla tunkki vierellään sängyssä tai joku lankesi sopivasti viritettyyn tunkkiin aamutoimissaan. Joku kompuroi sopivasti aseteltuun tunkkiin yömyöhään kämpille saapuessaan vahvoin ärrien saattelemana. Joku jumittui ulkohuussiin tunkin pönkittämänä. Joku veti sitä häissään narussa auton perällä. Reijo ei kuitenkaan onnistunut kannustuksista huolimatta toimittamaan ostamaansa tunkkia kotiinsa Poriin. Syksyllä Reijo poistui Poriin opintojensa pariin isänsä omistamalla autolla. Reijo ihmetteli, kuinka hyvätuuliset työkaverit hövelisti toivottelivat opiskelumenestystä ja turvallista matkaa Kannettiinpa painava matkalaukkukin auton tavaratilaan asti ja oltiin mukamas huolestuneita, etteihän nyt vaan auton renkaat satu matkalla puhkeamaan.
Heti seuraavana aamuna tuli Reijolta tulikivenkatkuinen puhelu työmaatoimistoon nopeatempoisella Porin murteella. Olihan asuntoparakissa tiukastikin vertailtu säksättävän tuntuista porin murreta savon muan hitaanpuoleiseen arvoitukselliseen jahkailuun. Reijon tiedusteluun vastattiin tietämättöminä tunkista ja sen matkoista ja savolaisittain laiskahkosti lopputotuutta kiertäen, eikös ratatunkki nimenomaan kuulu juuri Poriin. Reijo ei tuohon näkemykseen yhtynyt.
No jäynähän unohtui, mutta viikon kuluttua postista ilmoitettiin työmaakirjurille saapuneesta 10 kilon painoisesta kirjalähetyksestä. Työmaakirjuri lunasti postimaksun maksettuaan paketin ja sen todellisen painon älytessään avasi sen heti postissa. Ja kas, tuttu tunkkihan se siellä. Näin jäynäkalu palasi alkusijoilleen tosin maksullisesti. Tunkki jatkoi entistä elämäänsä parakkiympäristössä. Reijolle lähetettiin kortilla tiedustelu tunkin palauttamiseksi. Parin päivän päästä tuli vastauskortti, jossa kaksi sanaa: ”Pitäkää tunkkinne”. Niinpä tunkki jatkoi olemassaoloaan entisin kujein, kunnes rautatie valmistui ja osa rautatieläisistä siirtyi rakentamaan lisäraiteita Helsinkiin ja Pasilaan.
Tunkin tosiasiallinen sijainti ei ole tiedossa, mutta on epäilty Suomen päättäjien lyöneen päänsä jaloissaan pyörivään pohjoissavolaiseen raidetunkkiin hoitajamitoitusta säätäessään. Leppävirran tehostetun hoidon jonossahan odottaa noin 30 asiakasta pääsyä lain edellyttämiin hoito-olosuhteisiin. Kodinhoito ja omaishoitokin yskii. Valtiovalta sääti hoitajamitoitusta lisäävän lain, vaikka päättäjät olivat tietoisia selvitetystä valtakunnallisesta hoitajavajauksesta. Hölmöläisten peittoa jatkettiin jalkopäästä. Nyt hoitopaikkoja suljetaan eikä vanhuksia oteta hoitajapulan vuoksi vastaan julkisiin eikä yksityisiin hoivakoteihin, vaikka siellä olisi tyhjiä paikkoja. Lisäksi kynnys päästä kotihoidon piiriin näyttää nousseen. Tilanne alkaa kriisiytyä ja vanhukset jäävät yksin. Miten kunta voi turvata lakimääräisen velvoitteen turvata hoitajien saatavuus. Alan yrittäjiltä on sormia napauttamalla yllättäen viety perustuslain suojaama elinkeinovapaus näennäisellä hoitajamitoitusäätelyllä. Tyhjästä on paha nyhjästä.
Ai niin. Se tunkki. ”Pitäkää se tunkkinne”.
Kirjoittaja on Leppävirran kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja.