Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Eveli Pennanen Rotia rippikoululaisiin: häiriökäytöksestä ei läsnäolomerkintää tai vuodeksi kotiin kasvamaan

”Antakaa lasten tulla minun tyköni, älkää estäkö heitä, sillä sen kaltaisten on taivasten valtakunta”, sanoi Jeesus opetuslapsilleen, kun nämä nuhtelivat ihmisiä, jotka toivat lapsia Jeesuksen luo toivoen, että tämä koskisi ja siunaisi heitä. (Matt. 18:3).

Tuo Raamatun kohta nousi vahvasti mieleeni helluntaina, kun istuin kirkossa totaalisen sydämistyneenä etupenkissä nujuavien rippikoululaisten käytökseen. Olen sitä ikäpolvea, joka on opetettu luterilaiseen kuuliaisuuteen, johon kuuluivat iltarukous, ruuasta kiittäminen, pyhäkoulussa käyminen ja kunnioitus kirkkoa kohtaan. Nuorena tuon kaiken syrjäytti elämänmelske, mutta lapsena kylvetty uskonsiemen alkoi itää ja versoa keski-iässä uudelleen ja kirkko alkoi vetää puoleensa yhä useammin.

Helluntaina saarna ei kuitenkaan uponnut, sillä häiriötekijöitä oli jälleen kerran liikaa. Minulla itsellänikin on keskittymisongelma; en pysty kuuntelemaan ja ymmärtämään kuulemaani, jos vieressä höpötetään muuta. Ja tätä höpöttämistä tilaisuuksissa esiintyy kyllä myös aikuisten kesken, mikä on erittäin epäkunnioittavaa esiintyjää ja niitä kohtaan, jotka yrittävät keskittyä asiaan.

Häiriökäytös jatkui kirkonmenojen alusta loppuun.

Rippikoululaiset joutuvat käymään kirkossa tai muissa seurakunnan tilaisuuksissa saadakseen tietyn määrän läsnäolomerkintöjä, jotta pääsevät rippikouluun. Kirkossakäynti on siis heille pakkopulla, ja se näkyy ja kuuluu. Muistan omalta rippikouluajalta, että aiheet eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa, mutta ripari käytiin – hiljaa ja kiltisti – kun niin oli ollut tapana sukupolvien ajan.

Ymmärrän hyvin, että nuoria eivät uskonasiat tuossa iässä järin kiinnosta, mutta sitä huonoa käytöstä en ymmärrä. Viidestä nuoresta vain kaksi käyttäytyi asiallisesti. Kolmea muuta pappi ja suntio joutuivat ojentamaan useampaan otteeseen, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Häiriökäytös jatkui kirkonmenojen alusta loppuun: naureskelua, supinaa, nujuamista ja välillä miltei penkin alla könyämistä. Kun kirkonmenojen kaavan mukaisesti tuli nousta seisten ilmaisemaan kiitosta ja kunniaa, kahden tyypin takamus nousi penkistä laiskasti ja katse kysyi ”onko pakko, jos ei taho”. Kun pappi teki ristinmerkin, toinen ilvehti ja matki elettä epäkunnioittavasti.

Erityisen pahalta tuntui surevien omaisten puolesta häiriköiden naureskelu samaan aikaan, kun vainajia muistettiin rukouksin ja kynttilöiden sytytyksin. Nuoret tuskin tajusivat tilanteen irvokkuutta, sillä he eivät kuunnelleet lainkaan jumalanpalveluksen sanomaa. Jeesus varmaan sanoisi, että ”Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”. Mutta minä rajallisella ymmärtämisen kyvylläni en olisi yhtä armelias, jos tilanne olisi minun ratkaisuvallassani. Laittaisin häiriköt vielä kotiin kasvamaan, ja vuoden kuluttua uudelleen läsnäolomerkintöjä hakemaan. Tai pistäisin koltiaiset (pojat ja tytöt) kuriin sijoittamalla heidät istumaan eri penkkeihin niin, että he eivät pääse ilvehtimään keskenään. En myöskään antaisi tilaisuutta häiritseville läsnäolomerkintää, vaan käynti mitätöitäisiin, eikä rippikouluun olisi asiaa ennen kuin lista on täynnä asiallisia käyntejä.

Olen pannut merkille, että moni vanhempi tuo lapsensa autolla kirkkoon ja kaasuttelee pois. Ja tunnin kuluttua sama rituaali toiseen suuntaan. Eikö teillä tosiaan ole aikaa jäädä kirkonmenoja seuraamaan? Vai eikö vain kiinnosta? Millaisen esimerkin annatte lapsellenne, jonka kuitenkin ilmeisesti haluatte käyvän rippikoulun? Mikä on tärkeämpää kuin oman lapsen elämän yhden tärkeimmän etapin seuraaminen niin läheltä kuin mahdollista? Ei sinne samaan penkkiin tarvitse pojan ja tyttären viereen änkäytyä, voitte hyvin jäädä taakse istumaan, ja seuraamaan, miten lapsenne käyttäytyy kirkossa. Voisi olla teille avartava havainto. Tai lasta rauhoittava läsnäolo.

Kirjoittaja on Soisalon Seudun entinen päätoimittaja ja Leppävirran seurakunnan kirkkoneuvoston jäsen.