Hanget olivat korkeimmillaan helmikuussa 1982, kun aloitin työni Soisalon Seudussa. Silloin jutut naputeltiin sähkökirjoituskoneella, mikä oli edistysaskel aikaan toimitusharjoittelijana, jolloin jutut tehtiin tavallisella kirjoituskoneella. Lyöntivirheet peitettiin korjauslakalla ja sen päälle napautettiin oikea kirjain. Jos havaitsi korjattavaa olevan enemmältikin, kuten jutun rakenteen muuttamista, tekstin joutui kirjoittamaan kokonaan uudelleen.
Kuvat tallentuivat mustavalkoiselle filmille, joka kehitettiin toimituksen pimiössä negatiiveiksi ja niistä lehteen valitut kuvat paperikuviksi.
Jutut ja kuvat lähetettiin linja-autossa lehtipainoon, jossa latojat kirjoittivat tekstin palstan levyisiksi ladelmiksi ja valokuvista tehtiin rasterikuvat ennen kuin ne yhdistettiin taitossa juttukokonaisuudeksi.
Tuolloin ei ollut aavistustakaan, mihin kehitys johtaisi: Kuvaamiseen digikameroilla, jolloin voit heti tarkistaa millainen kuva muistikortille tallentuu. Enää ei tarvinnut jännittää, lähtikö filmirulla kelautumaan kamerassa niin kuin piti jotta kuvat todellakin tallentuvat filmille.
Filmien uittaminen vahvasti tuoksuvissa kehite- ja kiinnitenesteissä on myös mennyttä aikaa. Nyt kuvat siirtyvät hetkessä kameran kortilta tietokoneelle, jonka ruudulla voit valita ja käsitellä juttuun tulevat kuvat.
Myös tekstinkäsittelyjärjestelmät ovat olleet arkipäivää kauan aikaa: Voit muokata tekstiä ja vaihtaa järjestystä muutamalla napsautuksella. Järjestelmä muistaa myös aiemmin kirjoittamasi, mikäli jostakin syystä haluaisitkin palata varhaisempaan versioon.
Yksi tärkeä asia on kuitenkin pysynyt: Ihmiset ja kohtaamiset heidän kanssaan.
Ennakoiva taittojärjestelmä mahdollistaa myös sen, että jo juttumatkalle lähtiessäsi tiedät paljonko tilaa jutulle ja kuville on. Voit kirjoittaa juuri oikean pituisen jutun sille varattuun tilaan ja näet, miten teksti ja kuvat asettuvat sivulle.
Työtä on helpottanut ja nopeuttanut monella tavalla myös internet tiedonhakumahdollisuuksineen ja sähköposteineen puhumattakaan puhelimien kehityksestä. Nyt soittaminen tai viestittäminen onnistuu riippumatta siitä, onko tavoittelemasi henkilö pöytäpuhelimen äärellä siihen vastaamassa.
Yksi tärkeä asia on kuitenkin pysynyt: Ihmiset ja kohtaamiset heidän kanssaan. Paikallislehden toimittajana pääsee mukaan mitä erilaisempiin tilaisuuksiin ja tilanteisiin, saa tutustua monenlaisiin asioihin ja ennen kaikkea kuulla monenlaisia mielipiteitä, kannanottoja ja elämäntarinoita. Kohtaamiset haastateltavien kanssa ovat parasta toimittajan työssä, antoisa ja mielenkiintoinen osa siitä.
Lähes 45 vuoden työrupeama on tullut päätökseensä eläköitymisen myötä. Haikealta, mutta myös huikealta tuntuu ajatus siitä, että loman jälkeen ei tarvitsekaan laittaa kelloa ranteeseen ja pujahtaa aikataulujen rytmittämään työelämään. On tullut aika sanoa: Kiitos ja näkemiin!