Näkökulma Entä jos

Eräänä helmikuisena aamuna keittelin aamukahvia kaikessa rauhassa ja valmistauduin päivän askareisiin. Avasin rutiininomaisesti television ja näppäilin kaukosäätimestä veroeuroilla rahoituksensa saavan kanavan näkyviin ja sen siunaamalla sekunnilla maailmani pysähtyi hetkeksi.

Pahin mahdollinen skenaario oli tapahtunut Ukrainan kriisissä. Venäjä oli aloittanut sodan ja hyökännyt Ukrainaan.

Hurja määrä kysymyksiä alkoi pyörimään mielessä. Entä jos tämä eskaloituu muihinkin Euroopan valtioihin? Entä jos Putinin ratsuväki kääntää kohta katseensa myös Suomeen? Auttavatko länsimaat meitä hädän hetkellä? Mitä tämä tarkoittaa Leppävirran kunnan kannalta?

Reilu viikko sitten osallistuin Leppäkertun koululla tilaisuuteen, jossa käsiteltiin leppävirtalaisten lasten ja nuorten hyvinvointia – tai oikeammin pahoinvoinnin nykytilaa

Karua dataa ja veret seisauttavaa tosipohjaista tietoa tuli kotiin viemiseksi. Taas alkoi oma aivokapasiteetti purkaa kysymystulvaa.

Entä jos nuorten tilannetta ei saada käännettyä parempaan?

Entä jos osallistuisimme kaikki omalta osaltamme tukemaan toista ihmistä tässä haastavassa ajassa?

Entä jos mielenterveyden palvelut eivät tavoita nuoria tarpeeksi tehokkaasti? Entä jos huumeiden käyttö lisääntyy entistä nuoremmissa ikäryhmissä? Entä jos kotoa tai koulusta ei saakaan tarpeeksi tietoa ja tukea mieltä askarruttaviin asioihin?

Koulurepputermiä käyttäen – nyt meillä kaikilla on repussa kohtuullisen paljon henkistä painolastia. Oli sitten kyseessä lapsi, nuori, opiskelija, työikäinen tai eläkkeellä oleva, olemme kaikki samassa veneessä.

Taannoin edesmennyt hyvä ystäväni totesi lakoniseen sävyyn, että sodasta on liian pitkä aika. Rajunpuoleinen lausahdus, mutta sisäänkirjoitettuna siitä löytyy totuuden siemen. Kriisin koittaessa yhteisöllisyyden kasvu on merkillepantavaa. Itsekkyys jää taka-alalle ja toisen ihmisen huomioiminen sekä auttamisen halu lisääntyy.

Entä jos nyt olisi aika?

Aika mennä juttelemaan nuorelle häntä huolettavista asioista.

Aika kysyä vanhukselta voisinko minä olla jotenkin avuksi? Voisinko minä olla vaikka juttukaveri ihmiselle, joka on viettänyt eristäytynyttä koronaelämää parin vuoden ajan? Entä jos minä -sanan lisäksi ottaisin omaan päivittäiseen sanavarastooni myös sinä ja me -sanat?

Entä jos osallistuisimme kaikki omalta osaltamme tukemaan toista ihmistä tässä haastavassa ajassa? Hymy ja pieni ystävällinen ele toista kohtaan saattaa antaa toiselle ihmiselle sellaisen voimabuustin, että pois alta risut ja männynkävyt…

Kirjoittaja on Leppävirran kunnanhallituksen puheenjohtaja (kesk.)