Pakina: Sateesta pitäen laavussa

Risto Pekka

Alkukesä meni varjoissa istuen, sisällä tuulettimen tavoitettavissa, suihkussa seisten.

Se oli kesä kuin muistoissa ennen vanhaan, juuri sellainen, josta suuri osa ihmisistä piti. Meillä senioreilla vain oli vaikeampaa. Mutta eipä moitita, sillä hengissä ollaan.

Nyt on alkanut suomalainen sadekausi. Metsäpalot on sammutettu, viljat korjaamatta, kuuroja ennusteissa ja koronapilvet yhä päällä. Kesä on päättynyt.

Laavulla oli kolme sukupolvea tyttöjä, ja me miehet. Vaimo, tytär ja hänen tyttärensä. Laavulle mentiin autolla, siis alkumatka. Kieltomerkistä huolimatta. Lieneekö ollut virallinen? Tuskin, sillä laavu oli merkitty ulkoilureittiin ja myös pysäköintipaikka.

Metsä oli synkkää kuusikkoa, oksat korkealle kuivuneita, jo mätiä sieniä sammaleissa. Kaikilla selässä reput. Likalla limsaa ja lauantaikarkit. Yhdellä Laavu-merkkistä olutta pullo, salaatteja, kotitekoisia pullia ja piirasta. Termospulloissa kahvia ja jäätelöä, makkaraa riittävästi. Minulla polttopuita.

Vanha harmaa hirsilaavu tökötti kalliolla lähes vesirajassa. Edessä kapea lahti. Oikealla kallioluotoja ja mäntyjä, kapeikko jonnekin kauas. Nuotiopaikasta hohti vielä entinen lämpö ja puut syttyivät iloisesti ensin savuten ja lepän tuoksua levittäen. Silmiä siristäen. Sitten liekeissä leimuten, heti tunnelmaa tuoden.

Nuotiopaikasta hohti vielä entinen lämpö.

Salaatit suuhun, kuumat makkarat käteen ja nauttimaan. Pilvetkin komeita kumpuja, vaikka auringon eteen työntyivätkin. Jo tuli sadekuuro. Järven pinta eli vihurina. Sade piiskasi tuulessa sen pintaa, välillä suuret pisarat kuin kimposivat vedestä ilmaan. Kuivan kesän jälkeen todella upea näky, hämärä, suhina, kohina. Sade pesi viimeisen makkaran noesta. Kuin extremeä itse suojassa istuen, vaikka katto vuoti ja vaihdoimme paikkoja, kuivana pysyen. Paitsi kumisaappaani, jonka varrensuusta vesi lirisi huomaamatta sisään kastellen sukan. Ei onneksi vuotanut.

Luonto antoi kaikkea. Kuikkapari poikasineen kävi uteliaina lähellämme uiskentelemassa ja sukeltelemassa. Ne uivat nopeimmin veden alla. Nyt tuossa ja nyt jo tuolla. Paras kokemus aikoihin.

Palasimme suorempaa reittiä. Siellä metsä oli valoisampaa suurine puineen. Vastaan tulivat pyöräillen seuraavat laavulla nauttijat. Isä ja lapsia onkineen.

Näin tapasimme Etelä-Suomessa korona-alueella asuvia omaisiamme.

Koiraa emme muistaneet tarkkailla riittävästi. Näytti se löytäneen jotain penkkien alta. Mitäpä tuo löysi, no oksennusripulin aamuksi. Taas suihkuteltiin.

Kommentoi