Pakina: Puattilupi

Risto Pekka

Kalmalahdella rannassa, osin veden päällä, seisoo edelleen jääkauden muodostamaan jyrkkään rinteeseen rakennettu vanha Schaumannin uittola. Se lähti liikkeelle ihan itsekseen ja alle lisättiin uusia betonipilareita. Ne eivät pysäyttäneet vajaa ja vuosien myötä se jatkoi matkaansa. Valumista hidasti tukeva laituri, jonka päälle vaja työntyi reunaltaan.

Viime vuosikymmenien aikana vaja kulkeutui kunnan omistukseen. Lopulta se oli kunnalle vain menoerä ja purku-uhan alla. Se siirtyi vuokrattuna sittemmin Leppävirran pursiseuran hallintaan tukikohdaksi. Ja niin tuo hieman rapistunut vaja nimettiin Puattilupiksi, Leppävirran Pursiseuran kaimaksi. Laituri miehitettiin veneillä.

Sisälle pohjoispäätyyn rakennettiin penkki, baaripöytä ja seinille lisättiin rekvisiitaksi purje, ilmoitustaulu, veneilyesineitä ja -julisteita sekä vanhaa uittokalustoa. Sanotaan vaikka, että karu oli kakku päältä, silkkaa kultaa sisältä. Laiturilta pikkuinen purjeveneeni sai kotisataman, Unnukkapurjehdus-kilpailut tukikohdan ja seura paikan tapahtumia sekä talvikylmän vuosi- ja kevätkokouspaikan.

Monia sattumuksia tuli vajan uuteenkin historiaan, mm. rakennusvaiheessa penkkiin jäi pihkaontelo, joka huomattiin vasta kun eräs istuutuja tarttui housuistaan kiinni.

Kerran saavuin laituriin veneelläni ja silmälasit tarttuivat veneen etuharukseen ja siitä suoraan veteen. Avulias sukeltajakaan ei niitä löytänyt pohjamudasta. Vajalta varastettu polkupyöräni ei tarttunut naaraan, mutta nuoret löysivät sen vedestä seuraavana kesänä. Sen rumpuvaihteisto toimii edelleen. Ja kelpaa seniorille.

Vaja oli kunnalle kauhistus, sillä se määriteltiin suojelun arvoiseksi, mutta minulle komistus. Se pantiin myyntiin eikä silloin pursiseuralla ollut resursseja hankintaan.

Karu oli kakku päältä, silkkaa kultaa sisältä.

Uittola meni onneksi Meto ry:lle ja he ryhtyivät kunnostamaan vajaa. Katto uusittiin ja perustuksia sekä laituria tuettiin parruilla ja pylväillä. Suuri kiitos heille. He luopuivat kuitenkin Uittolasta ihan loppusuoralla.

Olin puolustanut vajan säilyttämistä kirjoituksin ja keskusteluin pari vuosikymmentä ja sitten tapahtui aikamiehen herkistävä ihme, pursiseuran keväinen jäsenkirje kertoi, että seura on ostanut vajan. Sivusta seuraten haaveeni toteutui.

Rahoitus oli saatu laituripaikan ennakkona kahdeksalta venepaikan lunastaneelta jäseneltä. Apuna on myös vajan toisen pään käyttö Virranviemät ry:n vuokraamana.

Olen joutunut heikentyneen terveyteni ja ikäni vuoksi luopumaan veneestäni, mutta osallistuminen piällysmiehenä ja hanslankarina keväällä Puattilupin maalaustalkoisiin toi uutta virtaa elämään. Ties vielä venekin … – No, sain ainakin kohteen päiväkävelylle.

Kommentoi