Näkökulma: Muistumia Leppävirralta

Matti Itkonen

Menneisyys muuttuu ihmisen mielessä kertomukseksi. Muistumissaan hän kirjoittaa itsensä entisyyteen. Syntyvä tarina on luultavasti sekä tosi että kuvitteellinen. Muistikuvieni Leppävirta lienee siis osittain todellinen ja osittain sepitteellinen. Niin kaikki olleisuuden kertomukset rakentuvat.

Yhtenäisen tarinan asemesta syntyy elämännäytelmä. Se sisältää useita kohtauksia. Kukin jaksoista tapahtuu saman miljöön eri paikassa. Eli on Leppävirta olemisen kokonaiskehyksenä. Sitten ovat sen vaihtelevamaisemalliset näyttämöt. Pystyisi niitä kai kutsumaan aikaestradeiksikin. Niistä kertomalla rakennan omaa nykyisyyttäni ja itseymmärrystäni. Ihmisen tulevaisuus siis kehkeytyy menneisyyden kertomuksista.

Alkusysäyksenä Leppävirta-draamassani ovat olleet vanhat valokuvat ja iäkkäiden sukulaisten puheet. Ne olivat aikamatkan lähtöpisteenä. Sitten oli Kuopion Liikenteen linja-auto. Se oli kuin liikkuvan kameran kuvaama ympäristö. Matkasimme vanhaa, mutkittelevaa viitostietä pitkin Poijinpeltoon ja siitä edelleen uutta tietä Leppävirran linja-autoasemalle. Sen jälkeen kulku jatkui Kotalahteen ja Oravikoskelle.

Linja-autossa toteutui myös esittely: ihmiset, paikat ja kenties tulevat tapahtumatkin olemuksellistuivat minulle. Savolainen puheenparsi rytmitti linja-auton kulkua. Kieli vielä syvensi käsitystäni miljöön merkityksestä ja kokonaiskuvasta.

Elämännäytelmään kuuluisi konflikti: päähenkilön sisäinen tai ulkoinen ristiriita. Se voi ilmetä menneen minäni ja nykyminäni tai muiston ja havainnon välillä. Minä tanssimassa Sorsakosken Terästuvalla nahkatakkiin ja punaisiin samettihousuihin sonnustautuneena. Tai minä samoissa sorsakoskelaismaisemissa vakoiluleikin pyörteissä.

Kesällä 2020 palasin Sorsakoskelle ja kuljin menneisyyteni miljöössä. Paikat näyttivät samanlaisilta kuin ennenkin. Mittasuhteet vain olivat muuttuneet. Muisto kertoi jännittävämmästä Sorsakoskesta kuin aikuisen havainto. Yksi seikka ei ollut muuttunut: virtaava vesi lumosi yhä.

Savolainen puheenparsi rytmitti linja-auton kulkua.

Tärkeä olemisestradi oli niin ikään Oravikosken ”linja-autoasema”. Kyse oli pysäkkikatoksesta, jossa pitkän matkan linja-autot seisahtuivat. Kun elokuun illat hämärtyivät, nuoria ihmisiä kerääntyi sen olemuspysäkin vaiheille. Tunnelma oli tulvillaan nuoruuden ja olemassaolon tenhoa.

Mikähän sitten olisi muistumamatkani huippukohta? Ehkä voitaisiin puhua käännekohdastakin. Jos yksi asia on valittava, niin olkoon se sitten Leppävirran vanhan linja-autoaseman kahvila. Sen ikkunasta havainnoin elämänmenoa. Näin myös sen mieltäni aina askarruttaneen museon. Sain päävoiton 50 pennin pajatsosta. Joku poika jäi vangiksi käymälään. Ovesta irtosi kahva, joka putosi lattialle. Ovi avattiin sorkkaraudalla. Poika vaikutti huojentuneelta. Minä nousin Varkauteen menevään linja-autoon.

Viime kesänä toteutui aikadraamani ratkaisuvaihe. Alkoi myös etäännytys tai häivytys. Ei ollut vanhaa linja-autoasemaa. Uusikin linja-autoasema on purettu. Kuvaan muistumieni Leppävirrasta ilmestyivät värit. Kun aikamiehenä vaelsin muistojeni maisemissa, poika-aikaisminäni kulki rinnallani. Ovat muistumien maailma ja havaintojen maailma. Ne merkitsevät sisäkkäisten aikatasojen Leppävirtaa. Jos jokin paikka on ulotteikas, on se myös läheinen.

Kirjoittaja on FT, KT, kulttuurikasvatuksen dosentti.

Kommentoi