Eveli: Ikävällä on monet kasvot

Eeva-Liisa Pennanen

Pistän kirjan yöpöydälle ja sammutan valot. Yö on kääntynyt sunnuntain puolelle. Ristin täkin alla käteni, ja pyydän siunausta rakkailleni. Kiitän päivästä ja suljen silmäni. Uni ei kuitenkaan tule, sillä mieli jää askartelemaan lukemassani. Sain juuri päätökseen Eero Huovisen kirjan Äitiä ikävä. Emerituspiispan muistelmia lukiessa minun piti pyyhkiä monta kertaa silmänurkkiani; tarinoissa oli jotain hyvin tuttua. Eero oli äitinsä kuollessa vuonna 1954 vasta kahdeksanvuotias, pikkuveljet kuusi ja kolme.

Aamulla nukun pitempään kuin olen ajatellut. En ehdi enää kirkkoon, joten kuuntelen jumalanpalveluksen nettiradiosta. Saarnavuorossa on kirkkoherramme Teppo Ritari ja saarnan aiheena, aivan kuin jatkoksi yöllisille ajatuksilleni, Jumalan kansan koti-ikävä. Ritari pohtii sanan ”koti” merkitystä; se on paljon enemmän kuin vain paikka, jossa asutaan ja säilytetään henkilökohtaisia tavaroita: ”Kodin pitäisi olla tyyni suojapaikka, jossa on yhteys läheisiin rakkaisiin ihmisiin – äitiin, isään, sisaruksiin… Nekin, joiden kotikokemukset poikkeavat tuosta idyllistä, ymmärtävät kyllä millainen kodin tulisi olla.”

Minulle koti-ikävä tarkoitti lapsena nimenomaan äidinikävää. ”Äitin oma kultasieppo, mukeroinen manni”, äiti loruili minulle usein ja piti sylissä. Siinä oli hyvä olla. Eero Huovinen muistelee oman äitinsä kutsuneen heitä poikia muun muassa ”omunaisikseen”. Lapsesta rakkaudella lausutut lempinimet tutuvat ihanilta, varsinkin jos sanoja vielä silittelee ja hellittelee.

Isäni oli kurinpitäjä, joskaan ei kurittaja. Jännitin häntä, sillä hänen ohjeensa tulivat jokseenkin värikkäästi ja ehdottomasti. Lapsi ei ymmärrä aikuisten huumoria. Aikuisena tajusin, että kovan kuoren alla oli herkkä mies. Sotaorvoksi kahdeksan vanhana jäänyt isäni avautui tunteistaan vasta ikämiehenä: minkälaista hänen elämänsä olisi ollut, jos hänellä olisi ollut isä. Poliisiukkini kuoli pommituksessa. Ymmärrän nyt millaista traumaa ja isänikävää hän oli kantanut kaikki ne menetetyt vuosikymmenet. Toisen polven sotaorpona olen itsekin ollut lenkkinä traumojen ketjussa.

”Taivaassa tavataan”, isä tapasi sanoa viimeisinä aikoina erotessamme. Samaa ilmaisua kertoo piispa Huovinen oman isänsä käyttäneen. Tuo sanonta kertoo isiemme taivasikävästä. Ja siitä että he tiedostivat heikkoutensa ja aikansa rajallisuuden, mutta luottavat pääsevänsä vihreämmille niityille, Jumalansa luo.

”Aika on rajallinen pääoma. Sen sijoittaminen yhtäälle on poissa toisaalta.” Noin Eero Huovinen ilmaisee ajankäytön merkityksen. Tuo ajatus on itsestäänselvyys, mutta nyt se upposi sydämeeni kuin kuuma veitsi voihin. Pohdin valveilla pyörien, miten paljon olen elämäni aikana tuhlannut tuota pääomaa joutavaan. Olisin esimerkiksi voinut olla enemmän lasteni kanssa silloin, kun he olivat pieniä. Moninko lapsi ikävöi tälläkin hetkellä vanhempiaan, jotka ovat ehkä kotona mutta eivät ole läsnä? Moniko keskittyy tälläkin hetkellä somessa vieraiden ihmisten elämään, vaikka omassakin olisi tekemistä.

Kommentoi