Kolumni Ennen oli ennen ja nyt on nyt

Niin on, etteivät olleet ajat ennen paremmat kuin ne ovat nyt.

Tämmöiseltä ajatukselta ei voinut välttyä, kun kuunteli tiistaina Kivelässä lukionpuoleisessa siivessä pehmoisen taalainmaanhevosen silmien alla (Satu Savolaisen hallitsemassa ruotsinluokassa kun oltiin) historioitsija Teemu Keskisarjaa.

Ruotsinvallan aikaan saatiin tuntumaa, kun isoviha oli Keskisarjan mielestä viheliäisin ajanjakso tämän matoisen maan lyhyessä historiassa. Talvisota oli siihen nähden lumisotaa, kun rutto ja nälkä kaatoivat kansaa siinä missä itäinen valloittajakin. Näillä selkosilla selvittiin vähemmillä uhreilla kuin läntisessä Suomessa, mutta hääviä ei elämä silloin ollut.

Helppoa ei ollut 1800-luvun nälkävuosinakaan, kun eteläinen Leppävirta veti väkeä kymmenistä pitäjistä kanavantekoon Taipaleeseen. Lähes kolmesataa nälän ja kulkutautien nujertamaa kanavankaivajaa ja heidän perheenjäseniään haudattiin Varkausmäkeen. Olli Ropponen ajoi kievarikyytiä Sarkamäen suuntaan. Jäätyneitä ruumiita piti Rukkuneen tienoilla nostella tieltä, että päästiin jatkamaan matkaa. Näin hän kertoi lapsenlapsilleen 1920-luvulla.

Semmoista oli näissä maisemissa 150 vuotta sitten. Kaiholla ei niin kaukaisia muistella, mutta muistellaan 1950-lukua, jolloin ainainen aurinko paistoi.

Valistus oli viritetty ja järki hyvä herätetty, kun oppikouluun ei enää tarvinnut lähteä Varkauteen tai Kuopioon. Sinne eivät kaikki päässet, vaikka miten olisi ollut päätä ja lukuhaluja ja pyrkimystä parempaan leipään. Leipää toki oli nälkävuosiin verrattuna, joskus niukemmalti, mutta kuitenkin. Pettua ei tarvinnut jälttää, kuten kaikkein vähäosaisimmat joutuivat vielä kesällä 1918.

Eteenpäin on aina ollut elävän mieli..

Kaikilla leivänsyöjillä ei vaan ollut hampaita. Hammashoito on varsin myöhäisen ajan tuote.

Neuvolajärjestelmää luotiin, ja rokotus oli jo tuttua parin sukupolven ajalta. Vanhuuseläkelaki oli valmistelussa. Vanhukset asuivat kotona miten vain kynnelle kykenivät, ja lasten perheessä pidettiin huolta. Yhteiskunta piti huolta unohdetuimmista. Kun Tapio Kautovaara kävi 1950-luvun lopulla kansanperinnettä tallentamassa Leppävirralla, hän haastatteli vanhoja kulkumiehiä Nikkilänmäen Törössä. ”He viettivät päiviään kolkon tuntuisessa kahdeksan hengen suurhuoneessa”, Kautovaara muisteli 1980-luvulla, kun oli täälläkin jo Leivola käytössä.

Oli kuitenkin katto pään päällä ja lämmintä ruokaa, ehkä ensimmäisen kerran heidän elämässään noin pysyvästi.

En väheksy tämän päivän vastoinkäymisiä enkä vähättele omaa ikäpolvea, joka rauhan aikana sisätöissä stressaantuu. Jokaisella on omat murheensa ja taakkansa kannettavana.

Historian tarkastelu on kuitenkin aina hyvästä. Se suhteuttaa. Eteenpäin on aina ollut elävän mieli.