Onko meitä avuntarvitsijoita liikaa?

Ikäihmisten hoiva- ja asumistarpeet herättävät huolta, kun hoidettavia on yhä enemmän. Katja Juurikko

Riitta Räisänen

Siitä on aikaa reilusti yli kymmenen vuotta, kun kuulin ensimmäisen kerran sanottavan, että sairaala ei ole kenenkään koti ja että sairaalaan ei pidä tulla kahden lakanan välissä makaamaan. Jo silloin se ikävästi särähti korvaani, ja ihmettelin lausumaa. Nyt viime vuosien aikana nuo lauseet ovat olleet yhä enemmän käytössä ja ne ovat herättäneet minussa ärtymystä.

Palatakseni ajassa taaksepäin, näen meidän sairaalassa olleen asiakkaita, jotka tahtoivat hoitaa terveyttään ja hakeutuivat hoitoon, olihan silloin mm. leikkaustoimintaa

Osastolla oli pirteitäkin potilaita ja he tulivat ilolla saamaan hoitoa. Tilanteet ovat muuttuneet. Nyt osastolla oleminen usein merkitsee sitä, että selviytyminen omassa kodissa on minimaalinen jos ollenkaan mahdollinen. Ja sinne joutuminen on myös lääketieteellisesti perusteltua, näin oletan.

Olen ollut ylpeä omasta terveyskeskuksestamme ja sen tarjoamista palveluista. Nyt kuulee, että meitä on liikaa, siis avuntarvitsijoita. Lieneekö niin, ettei ole ajoissa matemaattisesti otettu huomioon tulevan hoidon ja hoivan tarvetta? Suuret ikäluokat ikääntyvät. Ikärakenne on muuttunut, eli vanhuuden aikaa on paljon pidempään kuin ennen. Omatoimisia tahdotaan olla pitkään, se on ihan selvää, mutta sairauden ja iän myötä tulee esteitä sille, eikä se ole kenellekään mieluista. Ja ikääntymisen ja sairauden tuomat haitat tulevat eri tavoin, yksilöllisesti, kuntoisuutta ei voi ikään katsoen yleistää.

Kun ikäihmiset kuulevat tulevaisuuden suunnitelmista kunnassamme, se herättää monissa pelkoa. Tänään moni ikääntynyt pärjää sisulla, läheisten ja ystävien avustuksella. Meillä täällä vielä onneksi toimii naapuriapu, kaupungeissa tilanne on toinen. Kun kartoitetaan ikäihmisten tilanteita, on huomiointi kiinnittynyt yksin asuvien määrään.

Omaishoito heidän kohdallaan ei useinkaan ole mahdollista. Kun omaishoitajaksi on hyväksytty ikäihminen, katson että siihen sitoutuminen ja irtisanoutumisen mahdollisuus on otettava huomioon tarkemmin. Omaishoitajan tehtävä on vapaaehtoista, sitä tehdään rakkaudesta hoidettavaan, siksi sitä tehdään usein yli voimien. Toivon kiinnitettävän heidän voimavarojen huomioimista ja vuorohoitopaikkojen lisäämistä.

Sairaala ei ole kenenkään koti – ei tietenkään ole! Kahden lakanan välissä oleminen on sanontana myös alentava hoidon ja hoivan tarvitsevaa kohtaan. Toivon paneutumista ikääntyvän ja sairaan kuntalaisen elämisen osaan, arvostuksella, sillä ilman heidän työpanostaan aikanaan, ei täällä olisi tätä, mistä nyt saamme nauttia. Ja lopuksi – myöskään kenenkään koti ei ole sairaala!

Keskustelu